Kirjoitanut ja kuvittanut Elina Enho

Alkukevät ei koreile väreillään. Kaikki on harmaata, mustaa, ruskeaa ja kovin hailakkaa. Vain taivas on häikäsevän sininen. Ja aurinko -aurinko on niin kirkas, niin häikäisevän kirkas, että silmiin koskee. Mutta sitäkin enemmän kevät on ääniä. Veden solina, lintujen, satojen lintujen laulua, kärpästen ja kimalaisten pörinää. Orava kiiruhtaa pesäpuuhun kuivaa heinää suussaan. Pesä on pihakuusessa, ei edes kovin korkealla. Taidokkaasti kuusen havuista punottu havupallo on tukevasti oksan hangassa. Siellä on hyvä imettää poikasia vielä hetki.

Kaunis mutta myrkyllinen näsiä sentään kehtaa koreilla väreillään. Hyasintin tuoksuiset ja aniliinin punaiset kukat koristavat vain reilu metrin korkuista puuvartista pensasta, jossa on muutama oksan haara.

Olen joskus nähnyt suuren näsiäpensaan, joka oli ainakin puolitoistametriä korkea ja tuuhea oksainen kuin jalostetuimmat koristepensaat. Joka oksaan ei herkkiä kukkia tullut, eikä paljon lehtiäkään. Seuraava vuonna suuri pensas oli jo kuollut -ehkä se oli jo kasvanut liian suureksi.

Kirkkaan keltainen sitruunaperhonen erottuu lehtometsän kalliorinteen luona. Se lennähtelee auringon luoman tilkkutäkin valoisimmissa kohdissa etsien jotain mille laskeutua. Eivät taida metsänlaidan raidatkaan ihan vielä kukkia

ja perhonen joutuu odottaman kevään ensi ateriaansa vielä hetken talven horrostettuaan. Toivon sen löytävän metsän pohjalla kasvavan ja tuoksuvan pienen näsiän, jossa on jo pari kukkaa latvassa auki.

Saniaislehdon noro solisee kutsuvasti. Auringon kilo tekee sen pintaan silmiä häikäiseviä tuikkivia tähtiä. Noron pohjalle on saostunut
kimmeltäviä kultahippuja, katinkultaa. Keväisin vesi saa juoksenella vaapasti pitkin metsänpohjaa kierrellen ja hypähdellen milloin minkin mättään ja kiven päältä tai vieritse. Kesän tullen se häipyy kasvillisuuden alle ja kivien koloon tuskin kuuluvaksi. Loppukesään mennessä sitä ei enää ole. On vain kostea mehevä maaperä, jonka velholehdet valtaavat.

Kevään äänistä minulle rakkain on lokin kalkatus, varsinkin kalalokin. Kalokki, kalakaija, huutaa ihan selvästi ”ka-ka-ka-ka-kaija,kaija,kaija,kaija”. Kun se tepastelee Linnansaaren kansallispuiston vielä jäässä olevilla avarilla selkävesillä, tiedän, niinkuin
kalakaijakin, että enää ei kestä kauan kun jäät lähtevät. Lokin kevät on pelkkää odottamista. Samoille tutuille reviireille ja selkäluodoille palataan vuosi toisensa jälkeen pesimään. Samat parit, samat luodot, samat naapurit, jopa 30 vuotta. On siinä kestämistä. En tiedä mitä ne pitävät minusta naapurina, mutta ainakin minä pidän niitä ystävinäni, hyvinä ja tervetulleina naapureina.

Keväällä sää vaihtuu nopeasti. Lämmin auringon paiste saattaa hetkessä vaihtua tuivertavaan lumituiskuun. Kuivat lehdet lentelevät päämäärättömästi ilmassa ja puut puistelevat luisevia oksiaan karistaen loputkin talven katkomat risut pois harteiltaan. Ja yhtä nopeasti kuin lumituisku saapui yhtä nopeasti se katoaa. Jäljelle jää lämmin etelätuuli, joka helisyttää laiskasti tuulen rikkomaa rantajäätä. Lumituiskun jäljiltä märkä maa tuoksuu sekin keväältä. Kun suljen silmät tunnen vielä voimakkaammin ilman lämmön, kuulen lintujen laulun, jään helinän ja puron solinan, haistan maan tuoksun ja ajattelen -kevät on elämä.